Oudot.net - Teemu J. Kammonen

Hevi-ihmiset, kuunnelkaa Goatronia! …ja käykää ostamassa heidät.

Joulu on takana ja siivoustalkoot odottavat taas kotona. On siis aika pohtia loman aikana saunassa käytyä keskustelua Tuntemattomasta sotilaasta. Lykkäähän se imurointia ainakin hetkisen…

Kuten kaikki tiedämme, suomalaista kansallisvaltiota muistellaan ja ylistetään sodalla, toisella maailmansodalla.

Ennen joulua Kristian Smedsin näytelmä oli se kulttuuriteos, jota piti pohtia, ajatella ja käsitellä. Meillä kaikilla, minullakin, on mielipide asiasta oli näytelmän nähnyt tai ei. Aiemminhan näitä on ollut Harry Potter (kirjallisuuden puolustaja tietokonepelejä vastaan) ja Da Vinci koodi (katolista kirkkoa ja salaliittoja vastaan).

Tuntematon sotilas on suomalaisille edelleen pyhä. Ei ehkä tabu, sillä teoksesta kyllä puhutaan, mutta pyhä siten, ettei kirjaa tai sen tarinaa saa pilkata millään tavalla. Fiktiivisestä teoksesta on tullut osa historiamme selitystä samalla tavalla kuin vaikkapa William Gibsonin Neurovelhosta osa virtuaalimaailmojen akateemista tutkimusta.

Näytelmäkeskustelussa mielenkiintoinen pointti on ollut valtava tietoisuus autenttisen teoksen ja sen sovituksen eroista. Samalla tavalla kuin Laineen ja Mollbergin elokuvien paremmuutta arvioitiin keskenään vertaamalla elokuvia kirjaan, myös näytelmää verrattiin johonkin muuhun. Tällä kertaa vertailuun ovat joutuneet kirja ja nyky-yhteiskunta.

Kaikista kummallisinta Tuntemattomassa sotilaassa on kuitenkin se, että koko instituutio on jotenkin välttänyt itseensä kohdistuvan huumorin. Wikipedia osaa kertoa vain kahdesta parodiasta. Itse en ole koskaan törmännyt huumoriin, joka jollain tavalla kohdistuisi Linnan teokseen ja sen tarinaan tai hahmoihin. Jumalasta, uskosta ja kirkostakin veistellään vitsejä maallis-luterilaisessa kulttuurissamme.

Aivan kuin Tuntematon sotilas olisi mielissämme niin pyhä, ettei sille voi edes nauraa. Jokainen voi kokeilla itse: yrittäkään keksiä Tuntemattomalle sotilaalle lempinimi tai lyhenne. Tuntsikka? Tunde? Tunnari?

Linnan Tuntematon sotilas on pyhä. Niin pyhä, että jopa teoksen sensuroimaton versio (se, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi olla SE autenttisin Tuntematon sotilas) piti julkaista toisella nimellä.

Nyt se on läpi. Työvoitto. Ei mennyt joululoma hukkaan.

Sain ainakin kolme ihmistä koukkuun Desktop Tower Defenseen. Katsotaan, tulisiko Zwingosta samanlainen suksee…

Zwingo on siis viikon linkkivinkki, ei DTTD. Pelissä pallolla suojellaan palloa palloilta. Hauskaa. Kokeilkaa.

Joulun alla olen ihmetellyt suomen kielen muuttumista. Missä vaiheessa ihmiset alkoivat ostaa läheisilleen joululahjoja?

Aika kultaa menneet, mutta muistan lapsuudessani joululahjoja annetun. Tänä jouluna en ole kuullut kenenkään antavan lahjoja, aina vaan ostavan niitä. Hämmentävää.

Kertokaa minulle, miksi verbi on nykyään toinen!

Valtioneuvosto on nyt sitten tarttunut mediakasvatushaasteeseen. Uusi lapsi- ja nuorisopolitiikan kehitysohjelma hyväksyttiin eilen. (via mediakasvatus.fi)

Minua kiinnostaa eniten luku 6, otsikolla Digitaalinen sukupolvi.

Mielenkiintoinen kohta on se, jossa “varmistetaan ministeriöiden kehittämis- ja koordinaatiovastuu mediakasvatuksessa“.

Aiemmin mediakasvatusta on vaivannut projektiluontoisuus, vapaaehtoisuus ja yksittäisten toimijoiden turhan suuri rooli. Saadaanko ministeriöiden kautta todella luotua koordinoitu mediakasvatusverkosto, joka ei perustu parin vuoden rahoitusputkiin ja -pätkiin? Toivottavasti!

Lainaanpa vielä toimenpideohjelmaa turvallisen mediaympäristön rakentamiseksi nuorille (alle 29-vuotiaille):

Edistetään koulujen ja vanhempien mediakasvatusta. Tarjotaan vanhemmille ja muille kasvattajille tietoa lasten mediasuojelusta ja välineitä mediakasvatukseen.

Tarkistetaan alaikäisten suojelua koskevan lainsäädännön vastaavuutta kehittyviin medioihin.

Edistetään ja kehitetään mediatoimijoiden itsesääntelytoimenpiteitä sekä aktivoidaan
niitä lapsille ja nuorille haitallisten sisältöjen torjunnassa. Kiinnitetään huomiota Yleisradio
Oy:n julkisen palvelun tehtäviin kirjatun alle 18-vuotiaille suunnattujen ohjelmistojen tarjonnan toteutumiseen.

- -

Yrityksiä vastuutetaan ottamaan huomioon lapsille ja nuorille suunnatussa markkinoinnissa, tuotteissa ja palveluissa kohderyhmän erityispiirteet.

Lakiin kuvaohjelmien tarkastamisesta (775/2000) lisätään elokuvatarkastamon tehtäviin mediakasvatukseen, tiedotukseen ja tutkimukseen liittyviä vastuita.

Paljon on tehtävää ja paljon tullaan tekemään. Valtion elokuvatarkastamosta olisi näillä näkymin tulossa melkoinen mediakasvatusviranomainen.

Palaillaan läpyskään, kunhan nyt muilta mediakasvatuksellisilta asioilta ehditään.

Menin teknoraatiin.

Technoratin profiilini tästä.

Uutispäivä on nyt vallattu…

Tänään laitan pitkästä aikaa kukkahatun päähän; on aika valistusvirren.

Yksityisyys ja tietoturva (perinteisessä merkityksessä) ovat giddensläisen yhteiskuntajärjetyksemme alati ajankohtainen teema.

Muistutus Facebookin käyttäjäsopimuksesta herätteli minua taas aiheeseen.

Julkisuudenhallinta on, kuten kaikki tietävät, taitolaji. Ongelma ei ole siinä, mitä ihmiset kertovat itsestään verkossa. Enemmän olen huolissani siitä, mitä ihmiset eivät tiedä kertovansa - ja siitä, mihin kaikkialle nuo kertomukset saattavat joutua. Linkkivinkiksi vaikkapa Wayback Machine.

Kuvagalleriat (esim. IRC-Galleria nuorille ja Facebook aikuisille) ovat mahtava esimerkki siitä, kuinka ihmiset tuottavat läsnäoloaan verkossa. Tämähän on, kuten blogiani seuranneet tuntevat, minun pääteesini suuren ja mahtavan web 2.0:n tulkinnassa.

Vielä kymmenen vuotta sitten netti pursusi yksityisten henkilöiden vilkkuvia ja välkkyviä kotisivuja. Nyt html-taiteen ja koodauksen ovat korvaneet pääsääntöisesti kuvagalleriat ja muut valmiit mutta helpot pohjat ilmaista itseään julkisesti.

Yksityisten kotisivujen ja kuvagallerioiden ero on kuitenkin huima. Siinä missä kotisivut ovat osa julkista internetiä, nämä sosiaaliset läsnäolopalvelut kuuluvat suljettuun ja suojattuun osaan tietoverkkoja. Yksinkertaisesti sanottuna, kotisivut voi googlettaa, mutta galleriaprofiilia pääsääntöisesti ei.

Miksi ero on sitten merkittävä? Termi data mining on monelle lukijalle tuttu (suomeksi tietokhaivuu?). Väitän, että internetin julkisessa osassa khaivostoiminta ei ole kovin houkuttelevaa. Data on hajallaan, levällään ja vailla kunnollista standardia.

Toisin on profiileihin perustuvissa web 2.0 -palveluissa. Luomalla profiilin (käyttäjätunnuksen, tilin, …) yksilö luo itselleen tunnisteen, jonka luovuttaa palveluntarjoajan käyttöön.

Khaivosyhtiölle tämä on suorastaan lottovoitto: käyttäjät täyttävät henkilökohtaisia tietojaan kiinnostuksistaan, mielipiteistään, ajatuksistaan, kavereistaan, lempi nettisivuistaan, …

Eroa kotisivujen ja käyttäjäprofiilien välillä voisi verrata analogisen elämän kautta. Aiemmin tarkkailijan piti lähteä itse paikan päälle tutkimaan, mitä tarkkailtava tekee, ajattelee, sanoo ja tapaa. Nyt tarkkailtavan voisi katsoa täyttävän jatkuvasti lomakkeita tekemisistään ajatuksistaan ja tapaamisistaan.

Palatakseni hieman taaksepäin, en siis ole niinkään huolissani siitä, mitä ihmiset kertovat itsestään netissä. Olen huolissani siitä, ymmärtävätkö ihmiset kertovansa itsestään netissä.

Kotisivuaikaan itsensä läsnäolon tuottaminen oli täysin yksilön itsensä käsissä. Jos halusi tunnustaa poliittista kantaa tai urheiluseuran väriä, sen joutui koodaamaan kotisivulleen - nähtiin vaivaa.

Tänään liitytään gallerian yhteisöön (ja Facebookin tapauksessa houkutellaan kaveritkin liittymään) klikkaamalla linkkiä - ei nähdä vaivaa.

Pointtini ei siis ole varoittaa khaivostoimintaan suostumisesta. Kunhan vain suostuu siihen tietoisesti ja ymmärtäen asian.

Yksityisyyden vaalijoille hyvä asia lienee silti se, että khaivureiden luoma data on toistaiseksi laadultaan määrällistä. Laadullisen datan khaivaminen vaatii yhä ihmisen - ainakin jonkin aikaa.

Onko muilla ajatuksia aiheesta?

Tällä viikolla linkkivinkkiä on vanha klassikko IRCQuotes. Klassikko siksi, että käytän joutessani vanhaa Aceriani ja sopii jotenkin asiaan.

Tässä mahtava poiminta lehmien tyhmyydestä. Nauroin vedet silmissä, väsyttää. Takaisin tenttikirjojen pariin.

Vinkkiä pukkaa.

Klaari Helsinki on tuottanut Hiiri hukassa -oppaan. Se on nettikasvatusläpyskä vailla vertaa. Tiivis ja asiapitoinen. Sisältö on hyvin pitkälle sama (välillä jopa hämmästyttävän sama) kuin MLL:n Viisaasti verkossa -tietoiskujen sisältö.

Tätä voi suositella kaikille vanhemmille nyt ja tulevaisuudessa aina vuoteen 2012 saakka. Kiitokset hyvästä työstä Niina Nevalaiselle ja Tiina Jokilalle.