Onko pehmolelukauhu hyvä vai paha asia?

Unipossua ei kidutettu tätä merkintää kirjoitettaessa

Viimeksi loppuviikosta kysyttiin, saako pehmoleluja rikkoa taidekasvatuksen nimissä. Kysyttiin, onko Helsingin Sanomien uutisoima kauhupaja hyvä vai paha. Nyt kaksi ministeriä ottaa asiaan kantaa HS:n mielipidepalstalla.

Vastauksena otsikon kysymykseen: ei ole, se ei ole hyvä tai paha. Tekisi mieli jättää vastaus tähän, mutta minua hämmästyttää se, kuinka yksi kasvatuksellinen työpaja voi soitella kelloja tällä voimakkuudella.

Mistä pajassa on kyse? Nuoret päästetään työstämään kauhua, väkivaltaa ja pahoja asioita pehmolelujen avulla. Se on pelkästään hyvä. Toistaiseksi keskustelusta on jäänyt maku, että väkivallan kohdistuminen nimenomaan pehmoleluihin - noihin viattomuuden symboleihin - on se paha. Miksi?

Huolestuneet kammoavat ajatusta, että isänmaamme toivojen kirkkaiden otsien takana jyllää pahoja ajatuksia. Nuoremme todella ovat kykeneväisiä kuvittelemaan hirvittäviä asioita ja vielä purkamaan ne näkyviin olioihin. Kyseessä on kaksi tabua, väkivallan ajattelu ja sen kontrolli.

Ensimmäinen asia, johon HS:n repparissa kiinnitin huomioni, oli Johanna Tukiainen. Kurssin vetäjän Anne Rossi-Horton mukaan keväinen tekstiviestiretostelu tulee esiin lähes jokaisessa työpajassa. Tämä kertoo siitä, että nuorten ahdistus ei suinkaan kumpua pelkästään kauhuelokuvista, internetistä ja digitaalisista peleistä. Ahdistavat aiheet ovat nuorten omasta elämästä ja meidän kaikkien yhteisestä todellisuudesta.

Alleviivaan tätä vielä: työpajan kauhuun heijastuvat aiheet ovat valmiina osallistujien mielessä. Paja ei niitä itsessään tuota, se vain tarjoaa ajatuksille purkautumisväylän.

Taide- ja mediakasvatuksellisesti kyse on kauhun ja väkivallan rakentamisesta sekä tämän prosessin tekemisestä näkyväksi. Se, että söpöstä pehmolelusta saa aikaan pahoinpidellyn tai kidutetun uhrin, opettaa about samaa kuin lapselle elokuvaverestä hoettu “se on vain ketsuppia”.

Tärkeimmäksi nousee ajatus siitä, että ketsupin saa itse roiskia niin ahdistavasti kuin uskaltaa. Kauhupajassahan osallistujat laitetaan ajattelemaan omia väkivaltaisia ajatuksiaan sekä niiden toteutumisen seurauksia. Tämän jälkeen esitetyt tunteet täytyy käsitellä.

Miksi tämä ahdistaa, mikä tässä on kauhua, mistä syystä juuri tämä tarina pelottaa minua,…?

Ainakaan omasta nuoruudestani en muista tilaisuuksia, jolloin olisin voinut keskustella koulussa minua ahdistavista asioista. Saati, että niille tunteille ja väkivaltafantasioille olisi löytynyt reitti purkautua.  Kuvataideopettaja Aija Viita muistuttaa ministereiden alla tästä (HS 10.11.).

Tässä valossa on suorastaan käsittämätöntä, kuinka vähän nuorten väkivaltafantasioista on puhuttu koulu-uhkauksien ja -ampumisten sävyttämässä Suomessa. Ei ole kovin tavatonta, että ihminen ajattelee väkivaltaisia - varsinkaan murrosiän ahdistavissa tunnekuohuissa.

Kuinka näistä tunteista voi muuten puhua leimaantumatta kouluammuskelijaksi? Sormet korviin ja silmät kiinni -metodi ei ole kovin toimiva tapa osallistua nuoren kasvuun ja elämään.